En ole nyt kirjoittamassa syväluotaavaa analyysiä länsimaisen yhteiskunnan oksettavasta materiahysteriasta. Kunhan vain pohdin mistä tämä kaikki kyltymätön halu ostaa uusia esineitä kumpuaa? Kovan kamppailun jälkeen estin itseäni sekä perjantaina, että tänään ostamasta Lindexiltä niin suloisen väristä, mutta varsin asiallisen näköistä raitapaitaa. Perjantaina kävin sen jälkeen UFF:lla ja ostin ylihinnoitellun käsilaukun, viikonlopun aikana olin ehtinyt suunnitella ostavani paidan lisäksi myös farkut samasta liikkeestä. Sovittaessani vaatteita päälleni ja ihaillessani peilikuvaani (tunsinhan itsenä tänään sentään jopa jokseenkin siedettävän näköiseksi), koin kuitenkin vastenmielisyyden tunteita itseäni kohtaan jo siitä että himoitsin näiden vaatekappaleiden siirtämistä omaisuudekseni. Mitä kaikkea muuta sillä rahalla voisin tehdäkään? Ja mitä teen niillä kaikilla muilla vaatteilla, joita en tälläkään menolla saa kulutettua loppuun, saati sitten jos ostan vielä lisää? Entä ne pienten lasten kätöset, jotka ovat verillä näiden housujen ompelusta, vain jotta ansaitsisivat säälittävän roposen henkensä pitimiksi? Oksettaa, voin pahoin, tunnen itseinhoa ja syyllisyyttä.
Niin, että pirteää sunnuntaita vaan kaikille. Muistakaa rynnätä ostoksille huomenna heti aamusta tai viimeistään töiden jälkeen, ettette vain ehdi keksiä rahoille muuta käyttöä. Minäkin säntään kahdeksalta postiin hakemaan ne vielä yhdet, ehdottoman tarpeelliset converset, jotka tilasin ulkomailta saakka.
...ovat pienet ihmismielet. Turha on käydä kieltämään itseltään, että täällä ollaan oppimassa päivästä toiseen uutta, kirjoista, teeveestä, toisistamme. Hamaan loppuun saakka. Tällä hetkellä minua kiinnostaa eniten milloin pääsee siihen itsevarmuuden tilaan, että voi tietoisesti valita mitä imee itseensä ympäröivästä maailmasta? Tuntuu kuin olisin vain häilyvä varjo ihmismassassa ja aina uuden ihmisen kohdatessani nautin rajattomasti niistä näkökannoista ja elämänarvoista joista saan kuulma. Jokaisen kohtaamisen jälkeen näen itseni hitusen selkeämpänä. Mutta kuinka kauan tähän prosessiin kaiken kaikkiaan menee aikaa? Milloin olen se kirkas, kokonainen, itseni, joka osaa vastata kysymykseen: kuka sinä olet? Ja: mikä on paikkasi maailmassa?
Hienoa oli huomata viikonlopun aikana, ettei tähän tarvita aina edes uusien ihmisten kohtaamista. Jopa 10 vuotta vanhoista ihmissuhteista pystyn vieläkin ammentamaan uutta. Rakentamaan sitä käsitystä itsestäni ja omista ominaisuuksistani. Ehkä olenkin vähän villi ja vapaa. Villimpi ja vapaampi kuin joku muu. Seikkailunnälkäisempi kuin joku muu.
Tästä on hyvä palata kansantaloustieteeseen ja vielä parempi suunnata illaksi tutorien perehdytykseen. Kuka minä olen ohjeistamaan oikeaa tapaa tutustua uuteen kouluun?
Mutta se olikin vain mielikuvituksen tuotetta . No pun intended. Taivas näytti niin kauniilta, aurinko pilkottamassa puhtaan valkoisten pilvien lomasta. Säteet siivilöityvät ensin pilviharsojen läpi ja sitten sorjien koivurunkojen välistä. Kyynel vierähti katsoessani pienen pieniä silmiä, jotka näkivät päivänvalon vasta joitain päiviä sitten. Toivon pienen prinsessan saavan kaiken onnen ja turvan tässä maailmassa. Ja vahvan tahdon vievän läpi vaikka harmaan kiven.
Mistä tietää milloin on itsekäs ja milloin oikeasti asettaa muut itsensä edelle? Missä menee terve raja ja tasapaino näiden välillä? Mitä jos ajankin aina omaa etua enkä tiedosta sitä? Entä jos olen itsekäs kaikessa mitä teen? Ihan vahingossa.
